Astun ulos, olo on tyhjä.  Mietin hetken voisiko olla, ja siellä se oli niin kaukana etten koskaan siitä kiinni saisi, mutta silti aivan nenäni edessä. Pysähdyn ja otan kädet pois taskuista. Tuhansien tähtien täyttämä maailma, se oli aivan valtava. Vaikka kuinka aina koitan käsittää miten iso se on niin en koskaan pääse lähellekkään totuutta. Tapahtuuko siellä mitään. Mieleni tekee huutaa alkukantaisella, eläimellisellä äänellä tuonne kaikkeuteen, mutta suustani pääsee vain erittäin arka ja hiljainen äänähdys ja lopetan siihen. Vaikka siellä ei ääniä kuulu niin kaukainen junan humina saa minut vain kuvittelemaan että jokin matkustaisi tuossa ikuisessa maailmassa, missä ei törmäisi mihinkään vaikka kaikki mitä on ja on ikinä ollut olisis siellä. Niin tavallaan matkustankin.

Nopea ja kirkas viiva piirtyi ilmakehään, miten tajunnan täräyttävää, miksi juuri nyt kun minä katson jotain päätti ilmaantua taivaalle. Voisinpa vain levittää kädet ja alkaa hidasta vauhtia vain kohota tuonne kaikkeuteen. Kuvittelin kuinka jalkapohjani irtoisivat maasta ja alkaisin tyynen rauhallisena yön pimeydessä vain nousemaan ylös. Puiden korkeudella tähdet eivät olleet yhtään sen lähempänä, joten matka jatkukoon. Paras matka minkä kukaan voisi koskaan tehdä olisi päästä tuonne ylös. Niin kauas, että maa näkyisi yhtenä kokonaisena pallona. Kaikki elämä, kaikki mitä tiedän, kaikki mitä arvostan, ihan joka ikinen asia on pienellä kappaleella, joka matkustaa tuossa käsittämättömän suuressa maailmassa. Hetken miettimisen ja pysähtymisen jälkeen pääsisi takaisin kappaleen pinnalle jatkamaan mitä olikaan ikinä tekemässä. Ainakin poliitikkojen ja valtion johtajien pitäisi päästä joskus tuolle matkalle. Se saisi heidän arvot ehkä uuteen järjestykseen.