On hienoa olla hetkessä mukana ajattelematta mitään. Ihmiset tekevät niin paljon turhaan ajattelua. Se kun katkaisee mietinnän virran ja tiedostaa hetken ilman, että käy vuoropuhelua päässään itsensä kanssa on aivan uskomattoman pysäyttävää. Miksi pitää sanoa itselleen, että onpas hyvää ruokaa tai miettiä menneitä ja tulevia. Tiedostan nuo kaikki asiat jossain ajatusteni ulkopuolellakin. Sisimmässä minässäni.

Se mitä mietin päässäni ei ole oikea minä. Kun ajatusten juoksusta pääsee eroon niin tuntuu aidolta ja vapaalta. Voi vetää syvään henkeä ja tuntea elämän joka asteella. Pääsi sisällä ei tarvitse piiloutua egon taakse ja miettiä mitä kukaan on mistään mieltä. Kun lopettaa jo tiedostettujen asioiden purnaamisen ja kokee elämän aitoudella niin ei hevillä tule huonoja hetkiä eteen. Suurin ilo elämään löytyy itsesi sisältä eikä ulkopuolen vaikuttajista.

Astun ulos, olo on tyhjä.  Mietin hetken voisiko olla, ja siellä se oli niin kaukana etten koskaan siitä kiinni saisi, mutta silti aivan nenäni edessä. Pysähdyn ja otan kädet pois taskuista. Tuhansien tähtien täyttämä maailma, se oli aivan valtava. Vaikka kuinka aina koitan käsittää miten iso se on niin en koskaan pääse lähellekkään totuutta. Tapahtuuko siellä mitään. Mieleni tekee huutaa alkukantaisella, eläimellisellä äänellä tuonne kaikkeuteen, mutta suustani pääsee vain erittäin arka ja hiljainen äänähdys ja lopetan siihen. Vaikka siellä ei ääniä kuulu niin kaukainen junan humina saa minut vain kuvittelemaan että jokin matkustaisi tuossa ikuisessa maailmassa, missä ei törmäisi mihinkään vaikka kaikki mitä on ja on ikinä ollut olisis siellä. Niin tavallaan matkustankin.

Nopea ja kirkas viiva piirtyi ilmakehään, miten tajunnan täräyttävää, miksi juuri nyt kun minä katson jotain päätti ilmaantua taivaalle. Voisinpa vain levittää kädet ja alkaa hidasta vauhtia vain kohota tuonne kaikkeuteen. Kuvittelin kuinka jalkapohjani irtoisivat maasta ja alkaisin tyynen rauhallisena yön pimeydessä vain nousemaan ylös. Puiden korkeudella tähdet eivät olleet yhtään sen lähempänä, joten matka jatkukoon. Paras matka minkä kukaan voisi koskaan tehdä olisi päästä tuonne ylös. Niin kauas, että maa näkyisi yhtenä kokonaisena pallona. Kaikki elämä, kaikki mitä tiedän, kaikki mitä arvostan, ihan joka ikinen asia on pienellä kappaleella, joka matkustaa tuossa käsittämättömän suuressa maailmassa. Hetken miettimisen ja pysähtymisen jälkeen pääsisi takaisin kappaleen pinnalle jatkamaan mitä olikaan ikinä tekemässä. Ainakin poliitikkojen ja valtion johtajien pitäisi päästä joskus tuolle matkalle. Se saisi heidän arvot ehkä uuteen järjestykseen.

Taas istun vakio paikallani juna-aseman penkillä. Penkkiltä on näkymä tielle joka tulee jostain kaukkaa horisontista. Tänään oli erityinen päivä minulle. Jo pitkän aikaan harmaa pilvi oli verhonnut taivaan ja jos se joskus oli hieman valoa välistään päästänyt niin minua se ei ollut ainakaan tavoittanut. Mutta tänään pilvi oli kadonnut ja valo loisti kaiken ylle. Olin onnellinen. Harmaa ankeus astui syrjään ja kaikki pinnat alkoivat vettyä ja hohtaa kirkaana. Vettä tippui joka räystään reunalta ja jokaisesta jääpuikosta ja monikaistainen tie hohti niin kirkkaana etten voinut edes kunnolla katsoa siihen. Kuuntelin kuinka vesi tippui tieltä tulevan autojen huminan säestämänä. Mikä äänimaailma, mikä näkymä. Mutta olin aivan yksin sen kanssa.

Mietin, että arvoistaisiko kukaan muu sitä mitään tämän tapaista. Pysäihtyisikö kukaan ja jäisi ajattelemaan omiaan. Ne pari muuta, jotka olivat samalla laiturilla olivat asettuneet varjoisaan paikkaan kuulokkeet korvissa tai puhelinta näpräten. Kadulla ihmiset kävelivät päätä nostamatta paikasta A paikkaan B. Kukaan ei vain katsonut ympärilleen, miten kaikki olivat niin rutiineihin tai kiireisiin jumittuneita. Silloin huomasin ihmisen siluetin piirtyneen läheisen kerrostalon parvekkeen lasia vasten. Kyyryselästä ja ruumiin muodoista päätellen hän oli vanha tai ainakin keski-ikäinen. Siluetti ei liikkunut ja  vaikutti vain katsovan horisonttiin Oliko hän ymmärtänyt, että välillä pysähtyminen ja asioiden näkeminen uudessa valossa voisi olla oikea elämys. Pitkä pilven hattara peitti taas auringon. Siluetti katosi muun hohdon kanssa. Mutta ihmis massa jatkoi kulkuaan ihan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Ei oikeastaan tapahtunutkaan, paitsi ehkä minulle ja sille siluetille parvekkeella. Eniten ihmettelen ihmistä, joka sinä ainoana päivänä kun valo ja lämpö tulee iholle ruokalailu tilan ikkunasta hän menee ja sulkee verhot.