Taas istun vakio paikallani juna-aseman penkillä. Penkkiltä on näkymä tielle joka tulee jostain kaukkaa horisontista. Tänään oli erityinen päivä minulle. Jo pitkän aikaan harmaa pilvi oli verhonnut taivaan ja jos se joskus oli hieman valoa välistään päästänyt niin minua se ei ollut ainakaan tavoittanut. Mutta tänään pilvi oli kadonnut ja valo loisti kaiken ylle. Olin onnellinen. Harmaa ankeus astui syrjään ja kaikki pinnat alkoivat vettyä ja hohtaa kirkaana. Vettä tippui joka räystään reunalta ja jokaisesta jääpuikosta ja monikaistainen tie hohti niin kirkkaana etten voinut edes kunnolla katsoa siihen. Kuuntelin kuinka vesi tippui tieltä tulevan autojen huminan säestämänä. Mikä äänimaailma, mikä näkymä. Mutta olin aivan yksin sen kanssa.

Mietin, että arvoistaisiko kukaan muu sitä mitään tämän tapaista. Pysäihtyisikö kukaan ja jäisi ajattelemaan omiaan. Ne pari muuta, jotka olivat samalla laiturilla olivat asettuneet varjoisaan paikkaan kuulokkeet korvissa tai puhelinta näpräten. Kadulla ihmiset kävelivät päätä nostamatta paikasta A paikkaan B. Kukaan ei vain katsonut ympärilleen, miten kaikki olivat niin rutiineihin tai kiireisiin jumittuneita. Silloin huomasin ihmisen siluetin piirtyneen läheisen kerrostalon parvekkeen lasia vasten. Kyyryselästä ja ruumiin muodoista päätellen hän oli vanha tai ainakin keski-ikäinen. Siluetti ei liikkunut ja  vaikutti vain katsovan horisonttiin Oliko hän ymmärtänyt, että välillä pysähtyminen ja asioiden näkeminen uudessa valossa voisi olla oikea elämys. Pitkä pilven hattara peitti taas auringon. Siluetti katosi muun hohdon kanssa. Mutta ihmis massa jatkoi kulkuaan ihan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Ei oikeastaan tapahtunutkaan, paitsi ehkä minulle ja sille siluetille parvekkeella. Eniten ihmettelen ihmistä, joka sinä ainoana päivänä kun valo ja lämpö tulee iholle ruokalailu tilan ikkunasta hän menee ja sulkee verhot.